Edellisestä postauksestani on aikaa, ja en voi olla kuin kiitollinen siitä, että sitä luettiin ja jaettiin niin paljon. Osansa on varmasti silläkin, mutta taas kerran aikaisemmat kontaktit osoittautuivat kullan arvoisiksi.
Töitä on löytynyt lopulta hienosti. Olen ollut suuren osan kevättä täystyöllistetty ja onnellinen paluusta esimerkiksi kulttuurin pariin.
Onneksi työelämäni ei ole ollut vain yhdessä paikassa. Olen taas suunnannut valtakunnalliseen mediaan eli esimerkiksi Yleisradioon. Ylen Dokumenttiryhmän 30-vuotisjuhlaan sain kirjoittaa kaksi verkkojuttua, täällä ja täällä.
Kirjoitin myös omakohtaisen tekstin radiodokumenttien tekijänä. Siinä kerron, miten työ on vienyt minut Henri de Toulouse-Lautrecin jalanjäljille Ranskan Albiin ja vuorigorillojen luo Ruandaan. Julkaisen sen tässä, olkaa hyvät!
***
Dokumenttiryhmästä tuli koti myös minulle. Jos olin toimittajana vieras uutispainotteisessa mediamaailmassa, solahdin vuonna 1996 onnellisena mukaan luovaan ja innostavaan radiodokumentaristijoukkoon.
Rakastuin radioon 1990-luvulla, kun opiskelin Jyväskylän yliopistossa. Radiodokumentaristi ja toimittaja Kirsti Becker piti kirjoittajakoulutuksen opinnoissa radiodokumenttikurssin, jonka aikana oivalsin äänen mahdollisuudet ja sain ensimmäisen tajun siitä, miten radiodokumentti käsikirjoitetaan.
Olin kuunnellut radiota lapsena ja nuorena osana kodin äänimaisemaa kiinnittämättä sen ainutlaatuisuuteen suurempaa huomiota. 14-15-vuotiaana löysin Radio Luxembourgin, joka merkitsi minulle musiikkia enemmän aikakauden tunnelmaa. Vietin jonkun yksinäisen uudenvuodenyön kuunnellen välillä eetteriin karkailevaa kanavaa.
Vasta radiodokumentit avasivat minulle radion yhteyden tunteisiin.
Radion ja ääniteosten tärkein merkitys on juuri kyky kutittaa mielikuvitusta ja synnyttää mieleen eideettisiä, aistimusvoimaisia kuvia. Olen lapsesta asti ollut kirjallisuuden suurkuluttaja ja rakastanut lukemisen avulla mieleeni syntyviä elokuvamaisia tarinoita. Olen myös harrastanut kuvataiteita koko ikäni.
Kun kuulin ensimmäiset radiodokumentit, tajusin, että niissä yhdistyvät elämäni kaksi suurta intohimoa, kuvallisuus ja teksti.
Kuuloaisti on tuntoaistin ohella varhaisin aisti, paljon varhaisempi kuin visuaalisessa kulttuurissa hallitseva näköaisti. Kuuloaistilla on ollut myös merkitystä ihmiskunnan historiassa. Ääni voi varoittaa vaarasta, mutta myös rauhoittaa.
Uskon, että olemme geneettisesti herkkiä äänille, toiset enemmän kuin toiset. Ääni on myös värähtelyä, jonka voi tuntea.
—
Tein ensimmäisen radiodokumenttini vuonna 1996. Pieni maailmanmatka perustui isoisäni äidin ja hänen isänsä vuonna 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn tekemän matkan kirjeenvaihtoon.
Oli suuri onni päästä tekemään työtä ammattilaisten kanssa Yleisradioon. Sen jälkeen olen tehnyt 35 radiodokumenttia, joista 16 pitkiä. Yksi pitkistä oli suomenkielinen versiointi norjalaisesta radiodokumentista.
Aiheet ovat vaihdelleet kulttuurihistoriasta ja taiteesta elämän ilmiöiden ja henkilökohtaisen kokemuksen tutkimiseen. Olen matkustanut aiheiden perässä Ranskan Albiin ja Ruandaan paikallisten naisten ja lopulta vuorigorillojen luokse. Lähes aina olen kutonut itseni tavalla tai toisella mukaan tarinaan. Joskus olen etäännyttänyt itseni roolilla, mutta joskus olen ollut yksi ohjelman henkilöistä tai kertoja.
Kaikki työt ovat olleet tärkeitä ja läheisiä, mutta ehkä tärkein oli vuonna 2000 tehty Olipa kerran kauneus sen henkilökohtaisuuden vuoksi. Ohjelma lähti 7-vuotiaana kokemani auto-onnettomuuden ja sen seurausten tutkimisesta, mutta siitä tuli lopulta ohjelma itsensä hyväksymisestä.
Olipa kerran kauneus oli ensimmäinen äänisuunnittelija Pentti Männikön kanssa tekemäni työ. Studiopäivien aikana opin radiodokumentin tekemisestä ja radioilmaisusta enemmän kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. Tein ohjelman tekemisen prosessista myös graduni Jyväskylän yliopistoon.
Vaikka keräsin itse materiaalit ja kirjoitin käsikirjoitukset, ilman äänisuunnittelijaa – kohdallani erityisesti Pentti Männikön työtä – ohjelmani olisivat vain kapea kaiku siitä, mihin ne lopulta ylsivät. Ohjelmat ovat yhteisiä teoksia.
—
Tekemisen prosesseista ehkä mieleenpainuvin oli matka Ranskan Albiin syksyllä 2001. Lensin Pariisin kautta Toulouseen äänityslaitteiston kanssa ja vietin kuusi päivää taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin jalanjäljillä.
Minulla oli mukanani korviin laitettavat nappimikrofonit. Kun kävelin niiden ja ison mikrofonin kanssa vanhan kaupungin kujilla ja taiteilijan kotimuseossa, oli kuin korvani olisivat kasvaneet valtaviksi ääniä tallentaviksi keräimiksi.
Pyydystelin retkilläni musiikkikoulun ikkunasta klarinetin soiton ja puheensorinaa kauppahallissa, nuorisojoukon hälinää ja ravintolan äänimaailmaa. Perinnöllisestä luustosairaudesta kärsinyt lyhytkasvuinen, toista jalkaansa ontuva Toulouse-Lautrec kulki Albin kaduilla 1800-luvun toisella puoliskolla. Lensin mikrofoneineni ja äänityslaitteineni ajan läpi, kun kuulin kadulla tai museossa kepin kanssa lähestyvien askelten äänen.
Sain tallennetuksi hetket minidisceille ja dat-nauhoille ja Männikön kanssa lopulta radiodokumenttiin Punainen mylly – elämä siveltimenä.
—
Olen kuunnellut koronaeristyksen aikana radiota tai audiota esimerkiksi Areenasta samaan tapaan kuin ennen koronaa, eniten iltaisin, kun kaipaan rauhoittumista. Voin uskoa ja toivon, että radion ja äänen löytäneet säilyttävät jatkossakin suhteen tähän ainutlaatuiseen mediaan.
Paras näyttämö kun on korvien välissä.
—
Artikkelikuva Musee Toulouse-Lautrec, Lautrec par Maurice Quibert (1890)
Muut kuvat: Näkymä Ruandasta Virungavuorilta, Ruandan, Ugandan ja Kongon demokraattisen tasavallan rajalta. Aune Waronen 2009
Aune Waronen 